Oon mä aika kova mimmi!

Rakvere biathlon 2011-kisareissu ei mennyt ihan niinku strömsössä, mutta lopputulos oli palkitseva.

Oltiin siis asiakseen tarkistettu vielä, että kyseessä on todellakin myös naisten kaksiottelu eikä mikään miesten kisan täytenumero, eihän me muuten oltais sinne edes lähdetty. Perillä meille sitten ilmoitettiin, että naiset vaan tempaa. Ja eikun parijonoon kaikki kisaajat ja marssimaan nostolavan poikki eestaas ja kuuntelemaan tervetulosanoja joista ei ymmärretty mitään. Kalle kävi joukkueenjohtajan ominaisuudessa vastaanottamassa lahjakassinkin: saatiin kaikki nostajat omat avaimenperät. Näytti ihan mitaleilta.

Sitten alettiin naisissa vängätä tästä biathlon-asiasta, että kun asia oli meille sähköpostitsekin vahvistettu (oli vai?) niin päätuomari päätti parin välivaiheen jälkeen (mm. "nostelkoot vaan suomalaiset keskenään"), että laitetaan kaikki naiset työntämään.

Kahdella kuulalla.

Eipä tarvinnut enää spekuloida ajatuksella, työntääkö 14- vai 15-pacella. 

Siinä vaiheessa oma olo oli ihan hohhoijjaa: aikatauluista ei ollut mitään tietoa eikä oikein mistään muustakaan ja "tankkaus" oli jossain kohtaa suoritettu kourallisella suolattuja manteleita ja puolikkaalla proteiinipatukalla. Kahvillakin ehdittiin käydä ennen punnitusta kun osoitetulla paikalla ei näkynyt mitään vaa'an tapaistakaan ilmoitettuun aikaan. Antti tuli sitten kertomaan, että kipinkapin vaa'alle jos aiotte ehtiä. Tuonne noin.

Omaa suoritusta odotellessa (sade olikin loppunut jo hyvissä ajoin aikaisemmin eikä enää häirinnyt meidän vetoja) napsin sitten suklaata ja tankkasin vettä. Kun se pullo hupeni, siirryin vissyyn silläkin uhalla, että kisassa alkaa röyhtäsyttää. Eipä alkanut.
Jännittämisestä ei siis voinut puhua.

Niveliä pyöräyttelin siinä jo hyvissä ajoin ennen viittä, kun kerran kisa alkoi viideltä ja tein jotain aurinkotervehdystä vähän. Nostamaan päästiin lopulta kai joskus kuuden ja seiskan välillä, yhtään en tiedä kun ei ollut kelloa missään. Huulipunakin unohtui laittaa.
Paitaa kastelin joka välissä nostolavalla olleista lammikoista. Välillä huudettiin toisillemme ja muillekin kisaajille kannustuksia. Sitten taas ihmeteltiin.
Nostojärjestystä muutettiin joka välissä ja kun sitten lopulta naisten piti aloittaa, niin kuulia olikin vaan kolme paria ja niitä muutettiin taas.

Työnnöstä tulikin sitten torso: jätin (kai) viidennellä toistolla sormenpään kahvojen väliin ja se kirpaisi sen verran, että aloin varoa ja nyrkit alkoivat kallistua. (En siis ollut treenannut koskaan ennen sitä sormien asentoa kahdella kuulalla eikä se onnistunutkaan tuosta vaan ja ajattelin, että en nyt sillä säätämisellä sitten sotke suoritusta kokonaan.) Kuulat alkoivat sitten painaa käsivarren sisäsyrjää ulospäin ja jokainen voi kokeilla miltä se tuntuu kun sitä jatkuu muutamia minuutteja... kuulemma noin 4,5.
Toistoja kertyi 39 ja mietin, että paremmalla ranteiden asennolla oisin ehkä työntänyt 60, tai siltä se ainakin tuntui. Räkkikin nojasi hyvin taakse, joten kyllä riepoi se käsijuttu.

Sitten odoteltiin tempauksen alkua taas x-aikaa, käytiin välillä lukemassa lähtölistoja jotka oli jatkuvasti vaiheessa ja käytiin taas huutamassa muille nostajille. Kallen tempauksen lopulla yksi ajanottaja-kisaaja tuli hakemaan Minnan ja Niinan kannustamaan kirjuri-Siriä työnnöissä. Hyvä etteivät liikaa karjuneet, niin jäi sitten Siri pronssille...

Tempauksessa oli tavoite asetettu 16-tahtiin ja että kestäisi yli 8 minuuttia. 140 tulos olis ollut ihan yläkanttiin.

Tempaisin 167. Kun nyt jälkikäteen katselen noita tilastoja, niin sehän ei ole huono tulos ensinkään.

Päässä takoi vaan numeroita yhdestä kahdeksaan. Välillä kuuntelin, että puolen minuutin kohdalla oli kasi ja sama täysillä minuuteilla. Muutaman minuutin jälkeen olin pari toistoa edellä. Neljän minuutin kohdalla ihmettelin, että onpa helppoa ja kevyttä, vaikka vasurilla teen, mutta ilmeisesti kuula lähti heti alusta saakka kulkemaan justiin oikealla reitillä. Sekin auttoi, että kisattiin ulkomitoiltaan pienemmillä kuulilla, joita ei tarvinnut yläasennossa erikseen tasapainoilla. Kättä tosin vähän rouhi, mutta tahti oli tasainen, hengitys kulki, eikä missään kohdassa tarvinnut edes pinnistellä. Olis varmaan pitänyt viidennellä minuutilla kiihdyttää vielä, mutta kun ei tullut ajatelleeksi.

Käden vaihdon jälkeen tiesin, että kymppi tulee täyteen, koska oikea on ollut niin paljon parempi ja niinhän se sitten tulikin. Lopussa pystyi vielä vähän kiristämään, vaikka vauhtia ei enää kuulaan enää voinut hakea, sen verran kipeetä se teki. En ollut koskaan ennen tempaissut fugleveja, mutta kummasti ne vaan irtoo kun on pakko.
Taisin esittää vielä jonkun hullunlehmän riemusamban siinä kun aika tuli täyteen. En muista, että oisin ollut edes hengästynyt.

Seuraava kommenttini taisi olla, että mua ei lopputulos kiinnosta pätkääkään, tempaukseeni olin sen verran tyytyväinen. (Sitä voi toki pohtia miten se ois vaikuttanut suoritukseen jos ois saanut kunnolliset työnnöt alle...)

Vaan kun tuli palkintojen jakamisen aika niin olihan se shokki, että olin sijoittunut hopealle vaikka kisassa oli liuta muitakin nostajia! Tempaus oli lopulta niin hyvä, ettei kukaan mennyt ohi, paitsi tietysti kisan voittaja, joka oli ollut kyllä edellä koko ajan. Jäin nimittäin kullasta toistasataa pistettä.



Paikallisethan on erikoistuneet tempaukseen, joten työnnöt heillä oli vähän sitä sun tätä. Näissä kisoissa laskettiin joka toisto joka kävi pään yläpuolella. Siitä huolimatta en olis itse halunnut lähtä tekemään yhtään hylsyä, jokaiseen lukituksen piti olla puhdas ja kaunis. Ovat kuitenkin laskeneet mun viimeisen työnnön toistoksi vaikkei se ole.
Käsissä ei tuntunut pahalta ennen kisaa eikä edes sen jälkeen, mitä nyt tuo kymmensenttisen kokoinen reikä oikeessa kämmenpohjassa näyttää aika ilkeeltä.

Ei voi myöskään unohtaa sitä, että meillä suomalaisilla oli myös ylivoimaiset kannustusjoukot joiden kanssa reissaaminen oli naurua täynnä. Kiitokset siis Minna, Niina, Kalle, Sonja, Antti ja Sami, jotka teitte tunnelmasta niin rennon ja tsemppasitte suorituksissa! Ilman teitä lopputulos ois ollut kyllä ihan toinen!